Eating Muffins

Halme Polvinen Family Collective. You will all be assillymated

Designed with WordPress

  • Koirakysely

    by

    , ,

    Posted by Sari

    Joskus jo vuosia sitten liikkui netissä tämmöinen koiraharrastajien puolisoille tarkoitettu kysely johon värväsin Jukan vastaamaan. Löysin sen arkistoista ja ajatteli että on synti ja häpeä jos se jää julkaisematta joten tässä olisi:

    Mikä on oma koirataustasi?

    –          Perheessä ei ole koskaan ollut koiraa, sukulaisten koiria satunnaisesti on ollut hoidossa.

    Miten kuvailisit arkea koiraharrastajan kumppanina?

    –          Arki järjestetään koirien aikataulujen mukaan. Koirat häiritsevät yhteisiä menoja, matkailua ja sosialisointia kotona.

    Mitä iloa koirat tuovat elämääsi?

    –          Iloa, rakkautta, viihdykettä, liikuntaa, tunteita.

    Mitä et voi koiraharrastuksessa ymmärtää?

    –          Ihan on ymmärrettävää toimintaa, harrastus siinä missä mikä tahansa muukin. Miksi palkinnoiksi saa rumia ruusukkeita joita varten täytyy koiraharrastajan puolison rakentaa systeemi johon ne ripustetaan esille

    Mikä on positiivisin asia jonka koirat ovat tuoneet elämääsi?

    –          Pyyteetön rakkaus.

    Mitä neuvoja antaisit muiden koiraharrastajien kumppanille?

    –          Yritä nauttia siitä että kumppani nauttii, älä anna sen häiritä omaa elämää. Kyllä se siitä.

    Montako kaulapantaa on tarpeeksi?

    –          Kaksi per koira: yksi lyhyelle ja yksi fleksille.

    Mikä on kummallisin termi koiraharrastuksessa?

    –          Viskileikkaus.

    Paras muistosi koiriin liittyen?

    –          Kun ekan kerran näin Ardan pentujen jälkeen ja se tuli nuolemaan naamaani, eikä halunnut ollenkaan lähteä takaisin pentuaitaukseen.

    Voiko koiraharrastusvarusteita olla liikaa?

    –          Voi.

    Mitä itse haluaisit kysyä muiden koiraharrastajien kumppaneilta?

    –          Ei tule mieleen.

    Oplus_131072

  • Lukuhaaste

    by

    , , ,

    Posted by jukkahoo

    Vuosien aikana olen ollut hirvittävän huono ottamaan vastaan lukuhaasteita. Aikonut useammankin kerran, mutta lopulta kaikki on jäänyt kesken, aika lailla samalla tavalla, kuin kirjapäiväkirjan pitäminen on jäänyt aina alkutekijöihinsä. Viimeistään helmikuussa merkinnät ovat jääneet tekemättä ja kun vuosi on taas kääntymässä seuraavaksi, kyseinen tehtävänanto hiipii mieleen ja taas luvataan itselle, että tällä kertaa…

    Ja sama lukuhaasteiden kanssa. Mikä on tavallaan sääli, koska sillä tavalla tulisi varmasti luettua tavaraa, jota en näinä päivinä juurikaan lue. Suurin osa luetusta on joko tieteis- tai fantasiakirjallisuutta, osa historiallista ja/tai mysteereitä, pienempi osa faktakirjallisuutta ja satunnainen sitten Jotain Muuta. En nyt laske tähän sarjakuvatuksia, ne ovat kuin oma elämänmuotonsa.

    Ja tavallaan taas ajattelen, että olen elämäni aikana jo lukenut aika lailla kaikenlaista, on Keltaista kirjastoa, Sinistä (vai mikä se oli oikealta nimeltään?) kirjastoa, klassikoita, eri kielialueiden teoksia, dekkareita, seikkailukirjoja, lasten. ja nuortenkirjoja, huumoria, mitä kaikkea. Vähemmän runoutta, ehkä minä sen Vapautetun Jerusalemin vielä tavaan, tai Aniaran, tai Deep Wheel Orcadian, se näistä nyt lyhin olisi. Ja genreä. Vähemmän myös näytelmiä tai muita vähemmän puhtaaksi proosaksi laskettavaa.

    Klassikoidenkin kanssa on ollut aika lailla niin ja näin sitten 80-luvun. Silloin tuli luettua lähes mitä vaan, koko ajan, erilaista ja outoa, kummallista, vähemmän omakohtaista. Kiitos koulujärjestelmän, ikäpolveni ihminen on päässyt lukemaan aika lailla kaikenlaista, tai on ainakin saanut mahdollisuuden olla tietoinen kaikenlaisesta, myös erilaisesta, vaikka tietenkin se ehdottomasti olennaisin koulussa esiin nostettu kirjallisuus oli (ja varmaan edelleen on?) kotimaista.

    Jota en nyt tällä hetkellä koe tarvitsevani luettavaksi, eli ei Tuntematonta sotilasta tai Työmiehen vaimoa, kiitos. Waltarini ja Kiven olen lukenut, pärjään niillä. Uusia kotimaisia kertojia ilmestyy jatkuvasti sellaisella tahdolla, että siinäkään ei pysy oikein keskiäkäinen setämies mukana.

    Mutta nyt päätin ottaa kiinni haasteesta. Eräässä salamyhkäisessä ryhmässä on ollut tapana tehdä vuosittainen lukuhaaste ja seuraavaksi on ehdotettu James Joycen Odysseusta. Siitä on elokuvakin. Tai onhan noita useampikin, viimeisen on tehty sen verran isolla budjetilla, että kaikki aikaisemmat eivät varmaankaan ole maksaneet yhteensä niin paljon tehdä. En tiedä, kuinka hyvä Christopher Nolanin Odysseus on, mutta traileri näyttää synkeän hienolta ja eiköhän noilla näyttelijöillä ja kohtuullisen kuuluisalla kertomuksella ole saatu aikaan komea ja näyttävä spektaakkeli. Odotan suoratoistoon saapumista, varmasti olisi aivan mahtava kokemus elokuvateatterissa koettuna, mutta ei vanha jaksa, viitsi, kiinnostu. Sitä paitsi siellä on kuitenkin joitain räkänokkia metelöimässä ja pilaamassa katselukokemuksen.

    Odysseuksesta on kaksi suomennosta, alkuperäisen englannin lisäksi, Saarikosken muinainen ja ilmeisen vapaamuotoisesti käännetty versio sekä Leevi Lehdon uusi (“uusi”, 2012) , kymmenisen vuotta hiottua kappale, joka arvostelijoiden mukaan on sitten niin paljon parempi. Mutta kuulemma myös kankeampi ja kuivakampi kuin aikaisempi, joka lienee kääntynyt välillä aika tuiskeessa. Jos pahat kielet puhuvat totta.

    Koska en nyt aivan heti koe tarvetta ostaa uutta versiota, minulle riittää vuoden 1964 painos, jonka omasin isoäitini jäämistöstä. 722 sivua ajatuksenjuoksua Dublinista kesäkuun 16. päivänä 1904. Saa nähdä.

  • Harry Hole ja Nordic Noir

    by

    Posted by jukkahoo

    Olen ymmärtänyt, että Jo Nesbøn Harry Hole romaanit ovat hyvin suosittuja Nordic Noir kirjoja. Joten ole mikään ihme, että niistä on tehty eläviä kuvia ja tv-sarjoja, niin täällä pohjolassa kuin kaukomailla Yhdysvalloissa. Ei erityisen menestyksekkäitä.

    Netflixille ilmaantui tuore norjalainen, kiehtovalla nimellä Jo Nesbø’s Detective Hole. Yhdeksän jaksoa pohjoismaista laadukasta rikosdraamaa, jossa tahti on rauhallinen ja juoni kohtuullisen monimutkainen. Pääosan esittäjänä toimii Tobias Santelmann, joka on vakuuttava maanisena Harry Holena, jos kohta hän on välillä kuin Jouko Turkan koulusta karannut tyhjään tuijottaja, joka ei ole lainkaan hullumpi veto henkilöhahmoa ajatellessa.

    Harry Hole on nimittäin monimutkainen hahmo toiseen potenssiin. aivan uskomattoman taitava rikostutkija, mutta autistisen avuton ihmissuhteissa. Alkoholisti ja satunnainen narkkari, joka ei tunnu välittävän siitä, onko hän poliisi jatkossakin vai ei. Tosin Harryn toimivimmat ihmissuhteet ovat taksikuski/huumevälittäjä Eikelandin ja naisystävän pojan Olegin kanssa. Näissä vähemmän juoneen tai toimintaan liittymättömissä kohtauksissa käsikirjoitus toimii todella hyvin.

    Harryn vastakappale poliisissa on Tom Waaler, jota esittää Joel Kinnaman ja jos Santelmann on maaninen, niin Kinnaman on maagisen monimutkainen paskiainen, jonka roolihahmo vaihtaa olomuotoaan tarpeen mukaan kuin kameleontti. Yllättävän monta ruotsalaista muuten löytyy Oslon poliisista, hieman niin kuin suomalaisia löytyy vastaavasti ruotsalaisista rikossarjoista.

    Sarja näyttää todella hyvältä, valon ja värien luova Oslo toimii kivasti yhtenä hahmona tarinassa, jos kohta sen kaduilla liikkuu kyllä melkoista sakkia. Musiikista vastaa itse Nick Cave ja Warren Ellis, ja vaikka en ehkä ole maailman suurin Nick Cave fani, niin liikkuvaan kuvaan hän ja kumppaninsa onnistuvat luomaan todella hyvin tunnelmaa lisäävää äänimaailmaa.

    Vaan miten mysteeri? Miten tarina, juoni ja henkilöhahmot? Dialogi, roolisuoritukset, toiminta? Jälkimmäiset varsin hyvin, näyttelijät ovat kelpoisia, hyviäkin, mutta… Mutta henkilöhahmoissa on aivan liikaa stereotyyppisiä liipaisuja, juonikuvio on mystisen monimutkainen aivan turhaan ja yhdeksän jaksoa olisi vallan hyvin voinut olla kahdeksan. Tai seitsemän.

    Ihmiset, lähinnä poliisit, toimivat välillä aivan kummallisesti ja todennäköisesti vastoin kaikkia ohjeistuksia turvallisuudesta, ja järkevästä tavasta tehdä asioita. Toimintaa on loppupeleissä melko niukasti, mutta se toimii. Rikokset eli murhat on toteutettu siten, että väkivalta näkyy ja veri roiskuu, mutta vaikka näin sitä ei olisi voinut vielä parikolmekymmentä vuotta sitten näyttää televisiossa, tämän päivän verikekkereissä se näyttäytyy itse asiassa aika tyylikkäänä.

    Mutta herran tähden, jengisotaa Oslon kaduilla, salaisen kabalin poliitikkoja ja muuta virkakoneistoa aseistamana, koska poliisille pitää saada lisää valtaa ja aseita. Ilmeisesti tämä on Harry Holen tarinoissa taustalla enemmänkin, ainakin sarjan viimeisillä minuuteilla annetaan ymmärtää kabaalin jäsenten

    Haluanko sanoa “ihan kiva”, tuo kiusallinen kolme tähteä viidestä? En, on tämä parempi, mutta silti se kolme tähteä, jos niitä jaetaan.

    Siinä missä Hally Holen tutkimukset näyttävät ihan hemmetin komealta, useampikin svenssonien tekemä sarja on sitten merkittävästi rujompi, ehkä hieman yllättäen Tai sitten olen osunut lähinnä siihen realistisempaan ja haaleammilla väreillä kuvattuun kamaan. Saknad, Åremorden, Genombrottet, Den Osannolika Mördaren, Det som göms i snö, Synden, Blodsoffer, kaikki mainioita ja juuri sitä Nordic Noiria, jolla pohjoismaisen rikostarinoiden maine on luotu. Osa parempia kuin toiset, mutta kaikki hyvin viihdyttäviä. Käytän tässä sanaa viihdyttävä sille vähemmän tutussa muodossa.

    Se mikä näissä erityisesti viehättää, hitaan kerronnan ja rauhallisen, jopa laahaavan juonikuvauksen lisäksi, on vain yksinkertaisesti toimiva dialogi ja hyvät henkilöhahmot. Tätä herkkua kun joku vaivautuisi tarjoamaan scifin ja fantasian suuntaan. Ja ymmärrän erinomaisesti, että moinen kerronta ja tapa tehdä, ei ole suoraan siirrettävissä spekulatiiviseen kerrontaan, mutta aavistuksia siitä on kuitenkin viime aikoina taas ollut, kuten aika moni Apple TV:n sarja osoittaa. Amerikkalaiseen makuun toki muokattuna.

    Kyllä näitä Nordic Noir sarjoja katsoo erittäin mielellään, jopa muista maista kuin Ruotsista kotoisin olevia.

  • Haja-ajatuksia

    by

    , , , ,

    Posted by jukkahoo

    Aloitin kirjoittamaan tätä, kun Oranssin Paskagibbonin viimeisin sota vietti puolivuotissyntymäpäiväänsä. En jaksa tätä loputonta pelleilyä, joten en sitten kokenut tarpeelliseksi kirjailla enempää.

    Sitten kuoli Dolly Parton. Seuraavaksi Tim Curry. Ja koska ei kahta ilman kolmatta, Optimus Primen ääninäyttelijä. Kolme legendaa. Kepeät mullat kaikille, itse katselin Cluedon (jolla on klassisen suomalainen alaotsikko “pelaa henkesi edestä”). Edelleen hieno elokuva, hauska ja loppua kohden jo kiitettävän nerokas.

    En ole koskaan välittänyt Transformereista, joten en ryhtynyt kiusaamana itseäni millään näkemättömällä tuotoksella. Dollyn musiikki ei myöskään saa minua herkistymään, mutta jos ihmistä voi ja saa arvostaa tekojensa mukaan, niin ani harva pääsee Dollyn rinnalle. Uskomattoman upea ihminen, vaikea löytää negatiivista puolta, paitsi ehkä se kantrimusiikki. Anteeksi.

    Ja sitten alkoi maailmancon Los Angelesissa, viides nimeltään. En osaa olla lainkaan ahdistunut siitä, että en ota osaa karkeloihin. Meanjin/Brisbanen valinta 2028 maailmanconiksi on sellainen asia, joka saattaisi saada minut jopa osallistumaan itse tapahtumaan. Ehkä. Jos budjetti sallii ja maailma on muutenkin hieman paremmalla mallilla kuin nyt, niin ehkä. Jos ei, niin 2029 Dublin voisi tulla kysymykseen. Enemmän minua kiinnostaisi käydä Australiassa uudemman kerran, katsomassa miten paljon kaksitoista vuotta on muuttanut maailmaa, ihmisiä ja paikallista luontoa. Yksi maailmancon siinä sivussa sitten.

    Aussiecon 5 julkisti kunniavieraansa ja lista onkin aika kivasti paikallisväritteinen, kun yhtä vierasta lukuun ottamatta, kaikki muut ovat paikallisia pallonpuoliskon ihmisiä. Se ulkkos kirjailijavieras on sitten Seanan MacGuire. Meh. Onneksi olkoon Jonathan Strahan, Perry Middlemiss ja Kathleen Jennings, ja tietenkin kaikki muutkin vieraat, joita en tunne. Ehkä minun vihdoinkin pitää lukea Claire G. Colemanin Terra Nullius, kun se kerran kirjahyllyssä on.

    Livejournal, muistattehan? Kyseinen instanssi muistutti, että ensimmäisestä kirjautumisestani ja kirjoituksestani kyseiselle alustalle tuli kuluneeksi 22 vuotta. Kylläpä aika rientää. Kaksikymmentäkaksi vuotta. Viimeisin postaus on joulukuulta 2013. Jotenkin siis onnistuin kirjailemaan Livejournaliin yhdeksän vuoden ajan jotain. Tosiasiassa lopetin Livejournalin käyttämisen 2008, jonka jälkeen ainoa posti on tuo joulutoivotus viisi vuotta myöhemmin. NaamaKirja oli jo vienyt voiton sosiaalisen median taistelussa omalta osaltani.

    Aika ennen Livejournalia on kadonnut jonnekin kaikkien kadonneiden sivustojen ja alustojen uumeniin. Ah, Geocities…

    Ei vaan, nukkumaan, huomenna on taas työpäivä. Aamulla voi sitten lukea, miten Hugoja on äänestetty. En nimittäin aio herätä klo 6.00 katsomaan lähetystä.

  • The Importance of Being Earnest (National Theatre Home, streamed 12.3.2026)

    by

    , ,

    Posted by Sari

    The Importance of Being Earnest is one of those plays I know almost by heart – this blog is even named after a quotation. This is Wilde’s  most unsentimental, sharp and quotable comedy, and has the added poignancy that it was written and rehearsed in the middle of Wilde’s quarrel with marquis of Queensberry which eventually lead to his trial just few months after the premiere.

    This light and tight farce is the story of two Victorian batchelors, Algernon and Jack who both have created alter-egos for themselves to get to enjoy themselves without their families knowing. They also want to marry their sweethearths Gwendolyn and Cecily, efforts which are blocked by Gwendolyn’s formidable mother Lady Bracknell, and, of course, both objects of desire’s insistance of marrying only a man named Ernest.

    Professor Katherine Worth has said, that in this play ”it is vital for the actors seem unaware of the absurdity of what they do and say.” (Katherine Worth: Oscar Wilde, Macmillan, 1989). The dialogue is everything in this play, and Wilde’s famous bon mots must be given time to breathe. This production does not follow this suggestion. It not only exaggerates the dialogue, it also winks at the audience, and has a few  wholly fourth wall breaking moments. The muffins-scene ends with Jack yelling ”we’ve covered the scene change, just go!”

    It does work, up to a point, and I understand the reasoning why the production has gone to more pysical and farcical direction. First thing that does work well is lifting the queer context of the play to front and centre. Flamboyant cross-dressing Algernon gives bunburying a whole new meaning, and the the little perplexed and fond glances between Cecily and Gwendolen fit surprisingly well with the dialogue of their on-again, off-again friendship. I also appreciated the inclusion of physical want in the production, and found it interesting that it was the women who were depicted as sexual beings much more than men.

    What I thought was less succesful was the busyness of the production. The cast was always moving, getting up or down, changing chairs, running up or down the stage. Sometimes the tableaux formed this way were a nice reminder of the idea of the play being all surfaces and style and not substance, but I did find the busyness distracting. Same went with the bit shouty dialogue, especially from Jack and Gwendolen.

    I don’t think there is production of The Importance of Being Earnest ever staged, where Lady Bracknell does not steal the show. The West End transfer of this production has Stephen Fry playing the part to great acclaim, in this original National Theatre show the part is played by Sharon D Clarke. She dominates the state in her colourful dresses and hedgear and does deliver Lady Bracknell’s endless stream of witty oneliners with verve and wonderful Caribbean accent.

    Ncuti Gatwa as Alrgenon and Hugh Skinner as Jack were also good. It took Gatwa some time to get into the role, and as the more overtly queer of the pair, his sudden love for Cecily never seems quite sincere, but his confidence and deivery of the lines work very well. Skinner is the more earnest of the two, and he is all the time on the brink of falling apart. Sometimes it is a bit annoying, but there is payback in the end when he first asks Lady Bracknell ”I hate to seem inquisitive, but would you kindly inform me who I am?”, and then joyously accepts his new identity by introducing Algernon as his ”unfortunate brother” to everybody. He brings real emotion to this denouement.

    Ronke Adékọluẹ́jọ́’s Gwendolyn is refreshingly not prim and proper but lively and inquisitive, and Eliza Scanlen’s Cecily was suitably spoiled, and seemed sometimes to channel Queenie from Blackadder 2. Their scenes together were some of the best ones in the show.

    All in all, though it was more extravagant, artificial and aware of it self than I would prefer, it worked well as its own thing. And Wilde’s language always shines.

  • Mikä buugi?

    by

    Posted by jukkahoo

    Kun Typepad kuoli, siirsimme sen arkiston kokonaisuudessaan WordPressiin ja täällähän se on. Vaan mainostimmeko missään, mitä on tapahtunut? No emmepä tietenkään. Ja sitten kaikki, ikään kuin, jähmettyi paikalleen ja vaipui horrokseen. Minä kirjailin muutaman postauksen, mutta ei mitään oikeasti oivaltavaa tai edes erityisen miellenkiintoista, kunhan nyt jotain sain suollettua näyttöpäätteelle.

    Kului aikaa, puolisen vuotta ja vähän päälle, kunnes tapahtui jotain. Minä huomasin, että taidan olla rikki. Olinhan sen toki huomannut jo aikaisemminkin, mutta rikkinäisyyyteen liittyi kykenemättömyyys tehdä asialle mitään. Mitä sitten tapahtui?

    Osallistuin aivan tavallisestti työpaikan esihenkilöinfoon, jossa puhuttiin työntekijöiden jaksamisesta. Puhuva pää ja psykologi puhui ihan järkeviä ja vaihtoi kalvoja, joista yhtä jäin sitten tuijottamaan ja ottamaan kuvakaappauksen. Nämähän olivat kuin omia tuntojani. Tässä olin itse, kuvaruudulla ranskalaisin viivoin kirjoitettuna.

    Kun oma esihenkilöni palasi kesälomaltaan, menin hänen luokseen kertomaan havainnoistani. Koska esihenkilöni on viisas ja fiksu kaveri, täytimme heti työterveyteen varhaisen tuen kaavakkeen, joka johti sitten erilaisiin lääkäritapaamisiin, mukaan lukien aiemmin mainitun uennon pitäneen psykologin kanssa.

    En tarkalleen tiedä, mihin ttämä johtaa, mutta ainakin olen saanut psykiattrilta lääkettieteellistä apua, psykologilta henkistä tukea ja lääkäriltä asiantuntevia neuvoja, joiden perusteella aloitan ensi vuonna kuntoutuksen, jotta nykyinen tilanne ei pahene ja mies saadaan koko lailla takaisin sellaiseen kuntoon, että maailma taas hymyilee ja enemmän asioita olisivat kivoja.

    Kuten podcastaaminen tai Åconin tekeminen.

    Siksipä aion nyt antaa itselleni lempeällä otteella päiväkäskyn ja kirjoittaa joka viikko jonkinlaisen postauksen tänne muffinsseihin. Ihan mitä tahansa, kunhan se tulee tehtyä joka viikko ja se ei ole yhden rivin selitys siitä, että en ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa mitään.

    Tämä olkoon ensimmäinen eli tämän viikon kirjaus.

    Kuvassa innokkaat oikolukijat Arda ja Preston.

  • M

    by

    ,

    Posted by jukkahoo

    This is the latest concert/documentary of the band I consider to being one of the best music acts of the 1980’s-90’s. Still going, albeit a duo, after losing an original member after the first taste of “success” (first album), the replacement after their MAJOR opus (Songs of Faith and Devotion), and then finally, the death of the original member just prior to their latest (last?) album.
    It’s… good. Not great, not bad. Could be better, could be more… interesting.

    I quite like the opening, the way it talks about death, the band, their position in Mexico, playing songs from Memento Mori and being a right old couple of geezers doing panto. And then some oldies and goldies, but as the documentary unfolds, it unravels and loses interest. The new songs, not just rom MM, but the lesser songs after the departure of Alan Wilder (crazy name, crazy guy!). Those songs feel appropriate for the duo du jour, but it’s not the Band people want. And what we, as watching this film are getting.

    The current image has no alternative text. The file name is: nayttokuva-2026-01-10-233614.png

    This is a collage of three nights in Mexico City, missing a fair bit of the Big hits they did play then, but are omitted from this one. After a while, it gets… a bit uninteresting, while being “fine”, until it finds a bit of oompf in the end and gets back to good, but not great.

    But yeah, I liked it.

  • Spotifyn kuunnelluimmat biisit 2025

    by

    ,

    Posted by jukkahoo

    Helsingin sanomien uutisen mukaan Spotifyn Suomen kuunnelluimpien listalla on pelkkää kotimaista, mutta ei yhtään naista. Koska kotimainen musiikki kiinnostaa minua melko niukasti, ja suomenkielinen vielä vähemmän, koin tarpeelliseksi näin puolikuntoisena flunssamiehenä tarkastaa, mistä oikein on kyse. Lista siis viereen ja kuuntelemaan.

    Listan ykkösenä on höpötyskappale, jossa kaverilla on rakkaushuolia, ja johon Menestys on paras tapa kostaa. Artisti on nimeltään Ares, johon nyt ensimmäistä kertaa tässä tutustuin. Välillä riimitellään äärimmäisen yksinkertaisesti, sitten joikataan hieman vaatimattomalla äänellä, jonka huojuntaa huolletaan autotunella. Turhaa musiikkia, ei jatkoon.

    Kakkosena onkin sitten Vörån suurten poikien saunalallatus Bara bada bastu. Onhan tämä edelleen sympaattisen hauska.

    Kolmantena on jälleen höpötystä, vuoden kuunnelluimman artistin, Turistin Taikuri. Ei tämäkään nyt erityisesti ns napppaa, mutta en sitä odottanutkaan. Tässä on tämä sama ongelma kuin feels-spefissä, olennaisinta on näyttää hyvältä ja TUNNETTA täytyy olla kybällä. En oikein hahmota tätä bängeri-mainostusta. Sen verran vaatimaton tämä nyt musiikillisesti on.

    Tämä JVG on tehnyt musiikkia jo kotvasen aikaa ja jos yhtään seuraa urheilua (erityisesti jääkiekkoa), niin herrojen musiikkia saa kuulla ihan riittävästi. Rehellisesti tämä ei erityisemmin erotu aiemmasta, kohtuullinen kertsi, tuttua höpötystä ja hyvin suomalainen komppi. Iskelmäähän tämä on.

    Isac Elliotin nimen olen kuullut aikaisemmin, mutta musiikkia en tietoisesti. En koe menettäneeni mitään, tässä ollaan taas aivan samalla reseptillä liikenteessä kuin parin aikaisemman tämän listan kappaleen kanssa. Ehkä se siitä? Ei kiitos.

    Toisessa elämässä on hieman enemmän otetta, perussuomihöpötystä naisen perään itkemisestä ja katumisesta. Seija Simolan Kun aika on saa Lauri Haavilta hommagen. Toivottavasti tästä irtoaa muutama euro jälkeläisille.

    Ei kai tämä Averagekidluken Diva nyt ihan muminahöpötystä ole, mutta ihan yhtä hyvä tai huono tämä on kuin aikaisemmatkin kappaleet tällä listalla. Riimit ovat kyllä kiusallisen tyhmiä. En oo tulos takas hiimaan, kun kaiken menit piilaa, yeah Yeah, indeed.

    En odottanut listalta T-paita kappaletta, mutta ihan samaa marinaa naisen perään, tylsällä kompilla varustettuna. Ei tämä kelvoton kappale ole, mutta eihän tämä nyt voi millään edustaa suomalaisen musiikin kovinta kärkeä? Kas, taas Aresin kappale, jossa Bizi-nimimerkillä vaikuttava artisti fiittaa.

    Liike on lääke, toteaa Turisti. tuttu kaveri. Näemmä Emma-voittaja, sen verran Emma-patsasta esitellään videolla höpötyksen ja siveän elostelun ohessa. Olihan tässä aikaisempia kappaleita viihtyisämpi rytmi sentään.

    Taas Ares? Onneks ei sentään tämän enempää.

    Mitä jäi käteen? Vähemmän yllättäen jo olemassa oleva tieto siitä, että en ole tämän musiikin kohdeyleisöä, jota selvästi on ihan riittävästi ilman minuakin. En ihan heti koe tarvetta kokeilla tällaista testiä uudemman kerran. Olen oman musiikkimakuni onnellisesti vangitsema ja vaikka jokainen uusi artisti tai biisi, aivan ennalta tuntemattomista vanhemmista puhumattakaan, on enemmän kuin tervetullut kuuntelulistalleni, niin näihin kappaleisiin tuo maku ei kyllä taivu. Tottakaj tuossa on se yksi poikkeus, mutta kyseinen kappale on muutenkin ihan eri kategoriaa kuin yhdeksän muuta.

    Oletan, että iso osa siitä artikkelin kaipaamasta naisten tekemästä musiikista ei mahtuisi soittolistalleni, mutta todennäköisesti pitäisin siitä edes hieman enemmän, ellei siellä sitten olisi merkittävissä määrin jotain ulinaballadeja.

    Ei tästä tämän ihmeempää tekstiä saa aikaiseksi. Turha haukkua, kun ei ole mitään kiinni tässä ja syväanalyysia näistä kappaleista ei tekisi edes Koistisen labradorinnoutajakaan.

  • Changes

    by

    So, Typepad is shutting down, like day after tomorrow, so we had to quickly migrate to a new platform. No idea yet if this is good or bad or what, but here we are!

  • Joulunjälkeinen aika 2023

    by

    , ,

    Posted by jukkahoo

    Vuosi on vaihtumassa ja uusi odottaa. Ei taukoa, ei lepoa, usvaa putkeen saman tien. 

    Mitä jäi käteen? 

    Kamala vuosi, jota edelsi useampi vieläkin kamalampi vuosi. 

    Jatkuvaa väsymystä kaikkeen. Loputon kiire ja aikaansaamattomuuden aalto, joka ei ole oikeastaan loppunut muutamaan vuoteen. Päivät ovat samanlaisia, arki on jatkuvaa, lomaa odotellessa. 

    Välillä ihan kivaakin, mutta eipä niitä hyviä ja hauskoja päiviä ihan liikaa kuitenkaan ehtinyt osumaan kohdalle. Soisin vuoden 2024 olevan hieman raikkaampi tällä saralla. Iloa ja hauskuutta lisää. Ehkä rauhallinen loma, jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Tai ainakin melko vähän. 

    Kirjoja voisi lukea enemmän ja elokuvatuksia/sarjoja katsella hieman "vakavammin". Nythän on tullut katseltua enemmänkin hieman kevyempää tuotantoa.

    Niin kuin nyt esimerkiksi Rebel Moon – A Child of Fire. Roskaa, huonosti käsikirjoitettua, derivatiivista roskaa satunnaisesti kelvottomilla ehvekteillä ja hilpeän huonoilla näyttelijäsuorituksilla. Roskaa, noloa ja turhaa silkkoa. Ja kyllä, tulen katsomaan myös jatko-osan, koska tämä on juuri sitä arjen rutiinin turruttavaa ajantappoa, jota keho kaipaa, kun ajatus ei kulje, on väsy mutta ei nukuta ja hyvä viihde on liian älykästä, että sitä pystyisi lukemaan/katsomaan. 

    Katsoin sitten myös uutta tohtoria. Pidin kovasti kolmesta spesiaalijaksosta, keskimmäinen oli oivaltava, muut hyvää viihdettä. Joulujakso sen sijaan oli keskinkertainen ja koko lailla sitä RTC-tuotantoa, jota oli lupa odottaa uudesta Tohtorista. Kuten tavallista, Tohtori on hyvä ja oletan, että RTD kirjoittaa/tuottaa varsinaiseen kauteen muutaman todella mahtavan jakson, muutaman kivan fillerin, tosi hauskan jakson ja pari saarnaa. Olen hyvin tyytyväinen, jos näin käy. On vaikea uskoa, että näillä näytöillä mennään Chibnallin ajan tasolle. 

    Katselinpa myös Barbien, ihan kiva. En ole millään muotoa kohdeyleisöä, mutta viihdyin sen parissa. Kirjailin jo aiemmin pitäneeni uudesta Indystä, ei mitään maailmoita mullistavaa, mutta fantasiaelokuviahan nuo ovat kaikki olleet, joten sikäli en ollut pettynyt juonen kulkuun. Blue Beetle oli vähemmän onnistunut ja aiheutti välillä ihottumaa, mutta George Lopez hulluna Rudy-setänä oli hauska eikä Nana jäänyt kauas taakse, kun Adriana Barraza pääsi irrottelemaan vallankumous-mummona. Sammuttakaa valot!

     Mutta joo, mieli kuntoon, keho levon kautta pirteämmäksi ja ehkä tässä voisi viettää aikaansa myös laadukkaamman viihteen parissa. Mutta sitä ennen vielä yksi jakso Jack Reacheria.